Useiden sairaanhoitopiirien ja maakuntien mukaan soteen esillä olevalla rahoitusmallilla on eriarvoistavia vaikutuksia (Kuntalehti 7.10.2020). HUSin toimitusjohtaja arvioi, etteivät esitetyt tarvekertoimet mittaa tarvetta eivätkä vaikuttavuutta. (HS 24.10.2020)

Kriittistä keskustelua sotealueiden rahoituksesta on esiintynyt pitkään, usein puoluepoliittisesti värittyneenä. Uutta ovat sairaanhoitopiirien vahvat kriittiset kannanotot. Niiden takana on paljon Suomen parasta terveydenhuollon kokemusta ja osaamista.

Kritiikin kärki kohdistuu THL:n tutkijoiden kehittämään palvelutarvekertoimeen. Se ei ole uusi asia, vaan oli mukana jo edellisen hallituksen sote-reformivalmistelussa.

Miksi pitkään valmistellun reformin tärkeimpiin kuuluvista kysymyksistä on vasta nyt virinnyt kärkevä kriittinen keskustelu? Mitä tutkimustietoa meillä on käytettävissä kyseisestä kertoimesta?

Etsin kolmen viime vuoden ajalta suomenkielistä tutkijoiden tuottamaa kirjallisuutta palvelutarvekertoimen kehittämisestä. Löysin kolme THL:n tutkijoiden tuotetta, ei muuta. Ei yhtään tutkimusperusteista kriittistä ulkoista arviota palvelutarvekertoimen soveltamisesta alueiden rahoitukseen.

Kun luin tarkemmin THL:n tuoreinta raporttia ”Sote-rahoituksen tarvevakiointi” (6/2020), huomio kiinnittyi sanaan normatiivinen. Tieteen termipankin mukaan normatiivinen tarkoittaa näkemystä siitä, miten pitää toimia tai ajatella. Pari poimintaa raportista:

”Oikeudenmukainen tapa jakaa resurssit eri alueille on normatiivinen kysymys, johon on vastattu tarveperusteisella kapitaatiolla. Rahoituksen jakaminen tarvetekijöiden perusteella on vain yksi mahdollinen normatiivinen valinta. Tarvetekijöihin liittyvät rahamäärät ovat välttämättä normatiivinen kysymys, josta tehdyillä päätöksillä on suora vaikutus rahanjakoon.”

Sote-reformissa on kaiken aikaa puhuttu arvovalinnoista. Rahoitusjaon kulmakiveksi esitettyä tarvekerrointa ei ole kuitenkaan arvioitu samalla tavalla arvovalintana kuin esimerkiksi valinnanvapautta. Itsekään en ollut aikaisemmin huomannut, että THL:n tutkijat ovat näin selvästi tuoneet esiin normatiivisten valintojen merkityksen kehitystyössään.

Miten on mahdollista, että rahoitusratkaisun kulmakiveä on pidetty vuosien ajan teknisenä haasteena. Yliopistoissa on sosiaali- ja terveyspolitiikan tutkijaryhmiä, joiden tehtävänä on tuottaa tietoa reformeihin ja arvioida kriittisesti niiden etenemistä. Ne eivät ole esittäneet perusteltuja vaihtoehtoja THL:n kehittämän rinnalle. En ole sellaisia löytänyt myöskään viime kuukausien aktiivisten kriitikkojen julkaisemana.

On myös kysyttävä, miksi sosiaali- ja terveysministeriö ei ole aikaisemmin avannut keskustelua tarvekertoimen normatiivisista ulottuvuuksista. Jos sotealueiden valtionrahoitusta olisi valmisteltu – siihen sisältyvät normatiiviset valinnat tiedostaen – hyvän lainvalmistelun edellyttämällä tavalla yhdessä alueiden toimijoiden kanssa, viime kuukausien kriittiselle keskustelulle ei olisi ollut tarvetta.

Edellä sanottu voidaan sivuuttaa jälkiviisaana nipottamisena. Sitä se toki onkin. Mutta myös muuta. Tutkimuksessa puhutaan politiikkaoppimisesta (’policy learning’, Stark & Head: Journal of European Public Policy 2019:26/10:1521-1539). Mitä pitäisi suomalaisen sosiaali- ja terveyspolitiikan tutkijayhteisön, sosiaali- ja terveysministeriön ja sairaanhoitopiirien oppia kaikesta siitä, mitä on 2010-luvulla tehty ja koettu sote-reformin rahoitusta suunniteltaessa?

THL:n tutkijoiden mukaan heidän päivittämänsä ehdotus on ymmärrettävä ensi askeleeksi tarveperusteisen rahoituksen jatkuvassa menetelmäkehittämisessä. Jatkossa olisi viisasta avoimesti nostaa näkyviin normatiiviset valinnat sekä myös niiden vaihtoehdot ja vaikutukset. Eikä vain rahoitukseen, vaan myös näin määräytyvän rahoituksen vaikutus alueiden palvelutuotantoon. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtionrahoituksen jakaminen alueille ei ole vain tekniikkaa, vaan se perustuu väistämättä normatiivisiin valintoihin.

 

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *