Tuli luettua todella innostava ja virittävä kirja, Tiina Piilolan jo viime vuonna ilmestynyt Kalevalan naiset (S&S 2019), joka pohjautuu Piilolan väitöskirjaan.

Ainakin minulle Piilola kykenee pelkistämään monella tasolla, mikä on Kalevalan tarina ja kuinka se etenee: Kalevalan keskeiset miehet (Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen) ovat hullaantuneita Louhen tyttäristä, Pohjolan neidoista, joita haluavat omakseen. Kiinnostus on molemminpuolista, mutta Pohjolan emäntä Louhi ja tyttäret testaavat kandidaatteja – itse asiassa kaikki ”sankariteot”, jotka Kalevalan miehet tekevät, ovat tehtäviä, jotka Pohjolan naiset ovat kosio-ehdoksi asettaneet. Piilola tulkitsee, että Pohjolan naiset ovat itse asiassa Kalevalan miesten ”personal trainereita”, jotka testaavat, ketkä heistä ovat riittävän kehityskelpoisia ja kyvykkäitä tyttärien puolisoiksi. Erityisesti Ilmarinen tästä kannustuksesta hyötyy, takoo Sammon ja saa omaksensa Pohjolan neidon.

Piilolan analyysit Ainosta, Louhista, Pohjolan tyttäristä ja Lemminkäisen äidistä ovat hienoa luettavaa. Heidän kaikkien kohtalo on Kalevalassa karu, koska he tavalla tai todella poikkeavat silloisen naisen roolista (tasa-arvotoiveiden suuntaan, Piilola tulkitsee) – mutta heidän avulla rakentuu myös Väinämöisen mentaalinen kehityskaari. Kaari syntyy, kun Elias Lönnrot tekee olennaisen muutoksen. Vuoden 1835 vanhassa Kalevalassa Aino-taru on kirjan lopussa, mutta vuoden 1849 nykyisin käytössä olevassa versiossa Aino on siirretty alkuun, heti sen jälkeen kun Ilmatar on luonut maat ja veet ja ensimmäisen ihmisen, vanhan Väinämöisen.

Lähes ensi töikseen vanha Väinö alkaa himoita Ainoa, jonka kerskuri-veljen Joukahaisen Väinö laulaa suohon ja suostuu päästämään miehen pinteestä vain, jos tämä antaa sisarensa Ainon Väinölle puolisoksi. Aino ei vanhalle miehelle halua, vaikka äiti oivalliseen naimakauppaan painostaa. Herkkänä ja ujona Aino ei kykene vastustamaan veljensä ja äitinsä tahtoa, vaan sukeltaa veteen siirtyen Vellamon maailmaan, itsenäiseksi toisen maailman asukiksi. Tällaiset muodonmuutokset ovat yleisiä eepoksissa kaikkialla. Väinö saa tästä aavistuksen, kun onnistuu pyydystämään hetkeksi veden neidoksi muuttuneen Ainon, mutta menettää saman tien.

Väinö ei tästä opi mitään, vaan siirtää halunsa Pohjolan neitoon. Vasta kun ollaan Sammon ryöstöretkellä ja törmätään valtavaan haukeen, niin sen porukalla syömisen jälkeen Väinö pysähtyy hauenluita katsellessaan ensi kertaa aidosti, ilman pakkomiellettä, ihmettelemään: mitähän noista voisi tehdä. Ja tekee sitten hauen leukaluista kanteleen: ”Ja näin on saanut alkunsa Suomen kansallissoitin.” Ja kun Väinö kanteletta soittaa, koko luomakunta lumoutuu ja itkee, mitä Kalevala kuvaa pitkän runon avulla. Piilola päättelee, että nuorten naisten jahtaaminen oli oman itsen näennäishakua, mutta nyt Väinö löysi ytimensä: ”Vanhana syntyneen Väinämöisen ei siis oikeastaan tarvitse oppia uutta vaan vain tuoda tiedon yöpuolelta, oman mielensä Pohjolasta, tiedon päiväpuolelle se, minkä hän on sisimmässään koko ajan tiennyt. Musiikki, taide, on hänen juttunsa.”

Ehkä kiehtovinta Piilolan tulkinnassa on se, että Kalevala ja Pohjola eivät ole (vain) maantieteellisiä paikkoja, vaan enemmän mentaalisia tasoja, tosiaan päivä- ja yöpuolen maisemia. Näin Pohjola kuvastaisi enemmän miesten ja naisten ideaalihahmoja ja -maailmaa, jossa nuoret naiset ovat säteilevän ihania ja jotka haluavat miehikseen niitä, jotka testeissä parhaiksi ja kyvykkäiksi osoittautuvat, ja jota maailmaa hallitsee parhaiden isäntämiesten veroinen naisemäntä, vääryyksien edessä hurjiin muodonmuutoksiin kykenevä Louhi.

Paitsi että Tiina Piilolalla on tuore ja perusteltu näkemys, hän kirjoittaa ilmeikkäällä ja iskevällä tavalla, jota on nautinto lukea. Ja samalla hän nostaa myös Elias Lönnrotin toimitustaidot, runojen syvällisen ymmärtämisen ja draaman tajun arvoiselleen tasolle.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *